Olen sitten laiska tekemään neuleitani valmiiksi. Aloitan mieluummin aina ja aina jotain uutta. Hölmö luonnevika! Nurkat ja nurkkien vieretkin täyttyy keskeneräisistä neulomuksista. Paitsi lankoja myös puikkoja pitää hankkia koko ajan uusia. Kun vuosi (vuosia...) sitten aloitettu työ putkahtaa jostain, en enää muista mallia, ohjetta, suunnitelmaani. En pääse kokemaan loppuuntehdyn työn iloa tahi elvistelemään valmiilla neuleilla.

Siis miksi oi miksi aloitan aina vain? Tänään hokasin: neuleen aloittaminen on kuin matkallelähtö. Jotain uutta ja ennestään tuntematonta on odotettavissa. Selviänkö, pärjäänkö. Mitä hankaluuksia kohtaan, mihin hauskuuksiin törmään. Mitä aikaisemmin kokematonta pääsen ottamaan vastaan. Ja kaikki tämä turvallisesti omalla sohvalla (lue: viitsimättä nostaa takapuolta). Viis veisaan vieraista maista, paikoista ja ihmisistä. Minulle riittää seikkaileminen lankojen ja silmukoiden seassa.

Ja sitten kun neule on edistynyt muutaman sentin/uusi neulemalli tai tekniikka on lähes selkäytimessä/vaativa työn vaihe on ohitettu, olenkin jo kyllästynyt. Nythän tämä on nähty. Työstä on tullut vanha sukulaistäti, jonka jokaisen lauseen on kuullut jo tuhat kertaa ja jokaisen ajatuksen tietää etukäteen läpikotaisin. Korvat alkavat kuulla uusien projektien seireenilauluja. Mitäs ohjeita minulla olikaan odotuslistalla. Mitäs niissä neulelehdissä taas olikaan. Ai niin, sekin lanka on vielä neulomatta. Ja netissä ne kaikki ihanuudet...

Siinä sitä taas ollaan.